Ensimmäisen sävelmäni sävelsin 70-luvulla. Aloitin kitaronsoiton opiskelun 1975 äitini Levin-merkkisellä kitaralla, joka oli 20v vanha, mutta hyvässä soittokunnossa. Sitä harjotellessa jossain vaiheessa sitten tuli mieleeni sävelkulku, joka jäi sitten päähäni ja tallentui sinne moneksi vuodeksi. Sitä ”kotibändissä” välillä soiteltiin ja tulihan se äännitteellekin 2010 ”Ahne Ahne”-kertomuksen taustalle Sepon soittamana harmonikalla. (Tarina on CD-levyllä ”Lähemmä taivasta” raidalla 7, Ahne Ahne). Tekstiä se sai vielä odottaa siitäkin toistakymmentä vuotta, kun yhtenä iltana taas mietin, että kukahan siihen sanat tekisi. Muistin että se oli siinä ahneen tyypin kertomuksessa taustamusiikkina ja sitten vaan päässä kilahti, että siitähän aiheesta ne sanat pitää tehdä. Ja niin siitä tuli sitten valmis laulu, joka oli vaan vähän valmistusta odotellut.
Nyt sitten tein siihen biisiin vähän taustoja ja laitoin nimeksi ”Ahne saa armon”. Sovitusta on tehty yhdessä Sepon kanssa.
- Miksi olet aina iloton, sekä kiukkuinen? Olet ahnekin, viet kakun palankin viimeisen. Moni ystävä on jo kyllästynyt sinuun kokonaan. Miksi et nyt voisi kuunnella minun neuvoa?
- Siksi tahdon nyt sua opastaa sekä ohjata; olet eksynyt, voit kaikki asiat torjua. Etkä ymmärrä vaikka rotkon yli ei nyt ajella, painat silti lisää kaasua tukka putkella.
- Miksi et nyt voisi kokeilla uutta alkua? Olet ennenkin toivonut elämään lohtua. Sinä tiedät sen; asiat olla voi paljon paremmin. Sitten saisit vielä kulkea tiellä varmemmin.
- Toivot joskus päästä taivaaseen luokse Jeesuksen. Olet miettinyt elämää pilvien päällä sen. Sinne mennä voi jos on sielusi nyt päässyt vapaaksi. Synnin kahleet saatu armosta kaikki anteeksi.
”Viimeinen sävel” on myös mielenkiintoinen prokkis ja on syntynyt ns pöytälaatikkoon unohdetuista teksteistä. Pöytälaatikko on sellainen huonekalu, että sinne mahtuu upottamaan ja hävittämään papereita ja unohtamaan ne sinne vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Tässä on sellainen tarina, että tämäkin teksti löytyi pöytälaatikosta ja tekstin oli tehnyt Asko Kariluoto vähän ennen kuolemaansa ja tekstin löysi hänen vaimonsa Marjut. Asko oli elämänsä aikana julkaissut monia, monia runoteoksia, mutta tätä hän ei ollut julkaissut tai ehtinyt julkaista. Marjut tarjosi tätä tekstiä minulle sävellettäväksi ja minä innolla tartuin siihen. Tavallaan teksti on selkäpiitä karmiva, koska toivon, ettei se olisi minun viimeinen sävellykseni, huh…
Laulustemmat ovat Sepon käsialaa.
Viimeinen sävel
1) Olen lauluni täällä nyt laulanut, nuotin vierestä monesti varmaan. Matkan varrella en ole luottanut ansioihin, en nirvanaan, karmaan. /: Tämä sävel voi olla se viimeinen, jonka soitan ystävät teille. Maja maallinen on väliaikainen, se on annettu hetkeksi meille.:/ 2) Yksi ainoa pysyy, kun sortuu muu, jää jäljelle verinen silta. Se on ikuinen turvan ristinpuu! Ja se kestää, kun saapuu jo ilta. -Asko Kariluoto
–Sakke