Monilla ihmisillä on esirukoilijoita; mummoja ja pappoja, äitejä ja isiä, sukulaisia ja tuttavia. Se voi olla kuka vaan henkilö, josta et edes tiedä mitään. Olet esirukouksien voimien alla voinut olla monta vuotta. Sinua on viety rukouksilla Taivaan Isän tietoon, että Hän kutsuisi sinua elämän tielle. Jeesuksen omat sanat evankeliumi Johanneksen mukaan (6:44): ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä…”. Ja Jeesus sanoo (14:6) ”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani”. Sinulla voi olla esirukoilijoita, vaikka uskotkin Jeesukseen. Rukoukset kantavat sinua elämässäsi, antavat voimaa ja siunauksia matkasi varrella.
Esirukouksia tarvitaan, jos ja kun jotain ikävämpääkin saattaa tapahtua. Niinkuin esimerkiksi minulle sattui kerran talvella autolla ajaessani. Kesällä kuivalla asfaltilla päiväsaikaan on jonkin verran turvallisempaa liikkua, mutta kun keliolosuhteet ovat päinvastaiset; pimeää, lunta sataa ja tiellä puuterimainen lumipölly vie näkyvyyden, niin ajaminen on jo aika paljon haastavampaa. Sitten tässä oli vielä hämäävää se, että lähtiessäni liikkeelle tie ei ollut liukas ja lumisade oli vasta alkanut.
Tunnin verran matkaa tehdessäni, lumisade sakeni pikkuhiljaa ja olin menossa siihen suuntaan josta se sade nähtävästi tuli. Eli tien pinta oli muuttunut liukkaaksi, enkä tiedostanut sitä. Ajaessani 6-tietä Lappeenrannasta kohti Kouvolaa, saavutin puutavararekan. Sen verran lumi pöllysi ja näin, että oli mahdotonta ohittaa sitä.
Perävaunun valot näkyivät huonosti, koska rekan perä oli imenyt lunta ja lumi oli kerääntynyt peittämään sen. Polttimot olivat sulattaneet lamppuja sen verran, että ne kuitenkin hiukan näkyivät. Ajoin jonkin aikaa siinä takana lumipyryssä ja totesin, että antaa rekan mennä ja hidastin sen verran omaa nopeutta, että se puuterimainen lumi ei pölise nokan edessä.
Siinä tein virheen. Jos olisin pienen hetken vielä siinä perässä roikkunut, ei olisi tapahtunut tätä pahinta mitä tapahtui. Kun nostin taas nopeutta ja ajoin jonkin matkaa, saavutin rekan. Sekunnin päästä tajusin, että rekka onkin pysähtynyt. Seuraavalla sekunnilla painoin jarrua ja ehdin todeta, että tie on jäässä. Muistan kun ehdin ajatella, että nyt tämä on menoa, elämä oli tässä. Sitten rysähti ja rysähti kovaa. Rekan perävaunu, joka ei onneksi ollut puulastissa, tunkeutui sisään. Lamput ja perävaunun osia löytyi myöhemmin auton sisältä peräosasta.
Nyt pitää tässä sen verran varoittaa, että seuraavat kuvat saattavat järkyttää. Mutta toteat, niinkuin monet ovat todenneet, että tuosta selviäminen on kyllä ihme. Se oli ihme. Auto oli alunperin ollut pakettiauto, mutta painon takia se luokiteltiin kuorma-autoksi ja sen takia siinä ei siis ollut edes turvavöitä. Minä isän kanssa rakensimme siitä 9-hengen bussin ja sen takia siinä ei esimerkiksi ollut kuljettajan takana olevaa takaseinää, joka olisi ollut kyllä melkoinen surmanloukku. Mutta miksi en lentänyt kaaressa ulos? Pienemmistäkin ikkunoista tai aukoista ihminen survoutuu äkkipysähdyksissä ulos pellolle. Autossa ei ollut ABSia, ei ollut Airbaggeja. Tuohon aikaan ei ollut kovinkaan yleistä, että olisi turvatyynyt. Loistoluokan S-sarjan Mersuun ne tuli 80-luvulla. Pakolliseksi ne tuli henkilöautoihin 1995 ja kuorma-autoihin 2006.
Olin tajuissani ja muistan asioita sieltä täältä. Kun ihminen menee shokkiin, niin muistikuvat häviävät osittain. Muistan kuinka istuin puolittain kuljettajan istuimella ja siinä oli vaikea pysyä, mutta en päässyt siitä mihinkään, koska vasen jalkani oli puristuksissa ja jalkani oli nurinniskoin, koska sääriluuni oli poikki. Yritin avata silmiäni, mutta se oli vaikeaa, koska kasvoni oli veren ja lasin peitossa. Joku nainen, nähtävästi ambulanssin hoitohenkilökuntaan kuuluva sanoi, että älä avaa silmiä, koska lasia oli kasvoissa niin paljon. Enhän minä sitä uskonut, vaan halusin nähdä mitä oli tapahtunut. Sain silmäni hiukan avattua ja järkytyin siitä kaaoksesta joka oli ympärillä. Muisti katkesi taas, enkä muista mitään siitä eteenpäin.
Autoni perään ajoi vielä joku henkilöauto, jossa oli pariskunta. Isompaa ketjukolaria ei onneksi syntynyt. Minut siirrettiin ambulanssilla Kuusaan keskussairaalaan. Onnettomuus tapahtui klo 9. Pakkasta oli 15°C. Tienpinta jäinen, lunta satoi ja oli huono näkyvyys. Lumensyvyys oli silloin Kouvolassa 42 cm. Oli torstai 24.1.1985.
Muisti palasi taas pätkittäin sairaalassa. Olin koko ajan tajuissani ja muistan kun makasin paareilla odotusaulassa tai vastaavassa, jossa sihteeri tai vastaava oli työskentelemässä pöydän äärellä. Kasvoni oli oudon tuntuiset ja automaattisesti molemmilla käsilläni tunnustelin sitä ja vasen puoli naamasta oli ihan pehmeä, joten menin taas shokkitilaan ja muisti katkesi siitä eteenpäin. Poskiluu ja silmäpohja oli ruhjoutunut. Siinä odottelin sitten, mitä tehdään seuraavaksi. Muistan kuinka palelin, kun ovi välillä kävi ja kylmää tuli eteisestä. Eivät siirtäneet osastolle, koska oli tarkoitus siirtää potilas muualle eteenpäin. Miettivät, että kumpaan viedään, Lappeenrantaan vai Helsinkiin. Valitsivat HYKSin, koska siellä kuulemma oli silloin parhaat silmäspesialistit. Kohti pääkaupunkia lähdettiin ja siellä sitten meni vasta taju. Siirsivät äkkiä Töölöön neurokuvauksiin, jossa todettiin aivoverenvuoto. Sitten vielä jossain vaiheessa tuli pneumothorax, eli ilmarinta ja hengitys pysähtyi. Teho-osastolle hengityskoneeseen ja vaivuin koomaan.
Lauantaina sairaalasta soittivat lähiomaisilleni ja pyysivät tulemaan sairaalaan, koska tilanne oli huono. Isäni jutteli lääkärin kanssa ja kysyi kuinka kauan olisin koomassa. Päiviä, viikkoja vai kuukausia? Lääkäri oli ollut pitkään hiljaa ja isäni ehti jo pelätä pahinta. Lopulta hän sanoi, että epäilisi sen olevan viikkojen asia. Ei muutakuin kotimatkalle ja kotona soittamaan sukulaisille, tuttaville ja kymmeniin, kymmeniin seurakuntiin ympäri Suomen ja Ruotsin puolelle myös sukulaisille esirukouspyyntö tästä tilanteesta. Seuraavana päivänä olisi sunnuntain jumalanpalvelukset ja esirukouspyynnöt luettaisiin noin 12 aikoihin seurakunnissa ja rukoilijoita olisi siis satoja ihmisiä.
Koitti sunnuntaiaamu ja olin koomassa teho-osastolla hengityskoneessa. Kun kellon viisarit tulivat 12:n kohdalle, mitä tapahtui? Heräsin ja aloin hengittämään itse. Hämmästys oli suuri lääkäreillä ja hoitohenkilökunnalla. Mitä ihmettä tapahtui? Sairaanhoitaja soitti heti vanhemmilleni ja kertoi, että nyt poikanne on saapunut tähän maailmaan. Sairaalaväki on varmasti nähnyt ihmeitä ennenkin, näin uskon. Epäuskoisina tai ihan varman päälle kuitenkin pitivät minua teholla sen sunnuntain. Mutta maanantaiaamuna uskoivat, että kaveri hengittää kyllä ihan itse ja siirsivät minut osastolle. Olin siis letku- tai tipparuokinnalla ollut 3 päivää ja minulla oli kova nälkä. Kysyin hoitajilta, että saisinko mahdollisesti oikeata ruokaa? He vastasivat myöntävästi. Arvatkaapa mitä ruokana oli? Karjalan perinneruokaa, karjalanpaistia.
Samalla viikolla minut siirrettiin Lappeenrannan keskussairaalaan ja viikonlopun jälkeen pääsin ”kotihoitoon”. Olin sairaalassa ollut 10 päivää.
En usko, että suurimmatkaan epäilijät sanoisivat tässä tilanteessa sen olevan sattumaa, kun samaan aikaan ihmiset rukoilivat, minä heräsin! Itse ihmettelen sitä suuresti. Olen hengissä, enkä joutunut pyörätuoliin, mikä olisi ollut varsin mahdollista. Ei tullut aivovammaa, jalkani luutui. Puoli vuotta se oli kipsissä. Samoin naama tuli kuntoon. Muovilla paikkasivat väliaikaisesti, että silmä pysyisi ylempänä kunnes se, missä silmä ”makaa” tulisi kuntoon. En menettänyt näköä, vaan näin ihan normaalisti. Aluksi oli kyllä kaksoiskuvaa normaali näkökentässä, mutta myöhemmin se korjaantui.
Tähän väliin voisin kertoa sellaisen, ei nyt välttämättä mikään hauska juttu, vaikka se näin jälkeenpäin hymyilyttääkin, mutta olin nimittäin aamukahvilla ja antibioottikuuri oli loppunut. Sitä piti sitten hakea lisää, mutta kun kuuri loppui, alkoi elimistö hylkimään sitä muovia naamani sisällä. Silmänaluseni turposi tennispallon kokoiseksi ja poskikin oli niin pinkeenä, että se lopulta repesi ompeleista ja se iso mätämöykky tipahti suoraan kahvikuppiini! Ei se silloin naurattanut ja puistattaa vähän vieläkin. Lähdimme siltä istumalta sairaalaan. Ei enää tehnyt sen jälkeen vähään aikaan kahvia mieli.
Minulta on kysytty, että näinkö jotain ”taivaallisia” asioita, enkeleitä tai jotain? En. En nähnyt, koska en ollut kuollut, vaikka se ehkä lähellä olikin. Mutta uskon vahvasti, että enkelit pitivät minut autonistuimessa kiinni, etten lentänyt sieltä pihalle. Vaikka rekka tulikin sisään, olisin minä siitä ehtinyt ulos luikahtaa tuollaisessa äkkipysähdyksessä. Tilaa olisi sen verran löytynyt.
Tällaisesta onnettomuudesta selviäminen saa minut uskomaan vahvasti tuonpuoleiseen. On pakko olla toinen maailma, toinen ulottuvuus. On olemassa Jumala, maailmankaikkeuden luoja, joka kuulee rukoukset ja joihin Hän vastaa. No, mitä minä opin tästä kaikesta? Kuka tai ketkä olivat syyllisiä? Ketä voin syyttää? Rekkakuskiako, kun oli pysähtynyt keskelle tietä? Ei, koska hän joutui pysähtymään kun hinasivat jotain autoa ojasta. Tie oli käytännössä poikki. Keli, säätilako syypää? Ei, vaan kyllä auton vauhti pitää sovittaa kelin mukaan. Olin nuori parikymppinen kokematon autonkuljettaja ja luotin siihen, että tie on ”vapaa”… antaa mennä vaan, vaikka ei näkisikään tarpeeksi. Nuorena sitä on niin kuolematon. Ja tyhmä. Itseä saan syyttää kaikesta, näin se vaan on. Mutta opin ainakin sen, että enemmän varovaisuutta ja ennakointia liikenteessä. Opin myös luottamaan Jumalan apuun enemmän ja uskomaan esirukoukseen. Tämä oli pitkä ja rankka kokemus kaikenkaikkiaan, mutta selvisin. Uskallanko vielä tuollaisen jälkeen ajaa autoa? Kyllä aluksi se oli vähän vaikeaa, varsinkin olla toisen kyydissä. Ei saanut ajaa kovaa ja istuin mielummin takapenkillä.
Miksi kerroin tämän tarinan? Halusin kertoa, koska tämä on niin valtava ihme. Meillä on niin valtavan suuri Jumala, joka kuulee meitä ja näkee meidät. Auttaa meitä hädän hetkellä. Halusin kertoa sen takia, että sinä tämän luettuasi uskoisit Jumalan apuun, huutaisit Häntä hädän hetkellä ja rukoilisit hädässä olevan puolesta kun sellainen tilanne eteesi tulisi. Halusin tällä kertomuksella vahvistaa uskoasi.
-Sakke-