Tuttu ja pelätty asia, omalle tai jonkun toisen kohdalle tapahtunut asia, joka ei ole kovinkaan miellyttävää kuultavaa tai luettavaa, on tämä ”Jobin posti”. Tämä hymyilevä posteljooni ei tietenkään tiedä tuovansa tällaista postia, sillä tuskin hän hymyilisi noin maireasti. Kovinkaan monelle ihmiselle ei ole ehkä ihan näin pahasti elämässä käynyt, kuin Jobille. Tarinahan löytyy Raamatusta ja se on aika raju tapahtuma. Vaikka lopussa kaikki kääntyy paremmaksi, paljon silti myös menetettiin. Moni tarina tai sanonta on alunperin lähtöisin tästä maailman luetuimpana kirjana pidetystä teoksesta, jota on käännetty yli 700:lle kielelle. Suomen kielelle sen käänsi Mikael Agricola 1500 luvulla. Onneksi, sillä nyt meilläkin on ollut mahdollisuus tietää, kuka oli Job.
Jos ette muista tai tiedä, en itsekään muista kaikkea, tarinahan on pitkä ja paljon tapahtuu, mutta avaan Raamatun ja voin vähän vaikka tapausta yrittää valottaa. Jobihan eli joskus Aabramin aikoihin tai sen jälkeen, tarkkaa ei kai tiedetä, koska elinikää ei taidettu mainita tai sitä ei tiedetty. Kerrotaan vain, että hän kuoli korkeassa iässä elämästä kylläänsä saaneena. Se tiedetään, että Job oli Abramin jälkeläinen viidennessä polvessa ja eli n 1500 eKr.
Job ei ollut mikä tahansa mies eikä varsinkaan köyhä. Hän oli itseasiassa koko lähi-idän rikkaimpia, ellei jopa rikkain mies. Omaisuus oli valtava ja perhekin oli iso. Lapsia oli 10; seitsemän poikaa ja kolme tyttöä. Maita ja mantuja oli kartanon ympärillä runsaasti, mihinkä se omaisuus nyt olisi pienelle tontille mahtunutkaan. Kartanokin oli varmasti iso, koska palvelusväkeä oli paljon. Ja pitihän sitä ollakin, kun katsotaan eläinten määrää. Eläinten suojatkin täytyi olla valtavat, ajatelkaapa nyt; lampaita ja vuohia oli 7000, kameleita 3000, härkiä 1000, aasintammoja 500. Pitihän tuossa määrässä jo porukkaa olla niitä paimentamassa ja ruokkimassa.
Lapset olivat jo aikuisia ja pojat pitivät vuoron perää kemuja toisilleen omissa kodeissaan ja varmasti tutut ja vieraatkin olivat tervetulleita. Isä-pappa Job varmasti oli heille hommannut isot ja hienot kämpät jokaiselle, rikas kun oli ja muutenkin hyväsydäminen ja rehellinen jumalaapelkääväinen nöyrä mies. Job kunnioitti suuresti Jumalaa ja tiesi sen, että Herran ansiosta hänellä meni hyvin. Siihen aikaan uhrattiin eläimiä kiitosuhriksi ja syntien puhdistusuhriksi. Sovitettiin siis synnit Jumalan kanssa. Jokaisen poikansa järjestämien pippaloitten jälkeen Job pyysi heidät kotiinsa luokseen uhratakseen puhdistusuhrin Jumalalle ja näin varmistaakseen, että jos ovat vaikka syntiä tehneet, niin saisivat armon ja anteeksiannon osakseen.
Job oli niin hurskas uskovainen mies, ettei hän koskaan tehnyt mitään pahaa tai vilpillistä. Ei hän varmaan synnitön ollut, eihän meistä kukaan, mutta niin hyvä kuitenkin, että saatanakin oli kateellinen tuolle miehelle. Se piru, jonka nimi oli Lucifer, tuo mielettömän kaunis enkeli, joka oli joskus taivaitten ”valonkantaja” ja asui ja eli Jumalan rinnalla, kunnes ylpistyi ja luuli olevansa paras kaikista, kuvitteli tai halusi olla suurempi kuin Jumala ja teki melkoisen tempun Eedenissäkin, niinkuin muistatte…pukeutui käärmeeksi; ”Mitä, onko Jumala kieltänyt ottamasta siitä tiedonpuusta hedelmiä ja että te kuolette jos syötte niitä…eheeii, ei Hän sitä tarkoittanut, ette te kuole, vaan te tulette tietämään asioita, joita ette tulisi ikinä muuten tietämään, tulisitte tietämään totuuden, jos syötte sen puun hedelmän.” Eeva kuunteli ihmeissään ja lähti kävelemään hiljakseen paratiisin keskiosalle, jossa sijaitsi tuo mystinen ”hyvän- ja pahantiedonpuu”. Hän katseli sitä lumoutuneena, niin… ei kai se mitään haittaa, jos vähän, ihan pikkasen haukkaa tuosta hedelmästä. Mitähän se Jumala tarkoitti, että tulette tietämään hyvän ja pahan? Eihän täällä puutarhassa ole mitään pahaa. Jos haukkaa pienen palan, niin sehän on, niinkuin ei ottaisi ollenkaan, eikö?
Eeva maistoi ja miten ihanalta se maistuikaan…kielletty hedelmä ja näin hyvää, mmm. ”Miten hyvää, aivan käsittämättömän maukasta…niiiin syntisen hyvää, vien miehelleni Aatamillekin. Adam Adam! Maista kuinka hyvää, maista!” Eeva kujerteli ja kaivautui miehensä kainaloon ja katsoi syvälle miehensä silmiin. ”Mitä sinä nyt, mikä hedelmä tämä on, mistä olet ottanut tämän?” Adam pyöritteli tuota upean näköistä ja kauniin väristä hedelmää sormiensa välissä, se ikäänkuin hohti läpikuultavasti sateenkaaren väreissä. ”Tämä on erinnäköinen, kuin mitä olemme syöneet.” Eeva räpsytteli silmiään houkuttelevasti, lipaisi kielellään huuliaan hitaasti ja sanoi: ”Älä nyt kysele, hupsu. Haukkaa siitä…se antaa ihan eri ulottuvuuden kaikkeen. Maista nyt, maista.” Adam katsoi kaunista vaimoaan ja intti vielä: ”Ei kai tämä ole…?” Lause jäi kesken, kun Eeva nyökytteli päätään ja samalla Adam haukkasi uteliaana tuosta niin salaisesta hedelmästä. ”Oi kuinka tämä on maukasta ja kuinka tummat silmät sinulla Eeva onkaan ja…tuo sinun vartalosi, huhhuh.” Adam syödessään alkoi katsella himoiten vaimoaan ja välillä tuota niin kummallista hedelmää, kiemurteli kuin tunnon vaivoissaan ja sanoi: ”Nyt minulle tuli huono olo ja jotenkin alkoi hävettämään… ja huomasin että olen alasti!” Eeva katsoi ilme hämmästyneenä miestään ja meni aivan punaiseksi naamaltaan. ”Minullekin tuli kummallinen ja huono olo, kasvoni on kuin tulessa… tosi omituinen jälkimaku, mitä ihmettä minussa tapahtuu… kaikki näyttää jotenkin erilaiselta, sinäkin Adam, huh… minä lähden kyllä peittämään itseni jollain, peitä sinäkin itsesi, olen vaivautunut ja vatsaa koskee, uuh!” Eeva lähti siitä nopeasti kun Adam jäi seisomaan paikalleen kädet vapisten ja peitellen jotain arkaluontoista kohtaa jalkovälissä, mitä ihmettä oikein tapahtui…?
No, miten kävi? Meistä tuli kuolevia ihmisiä…muuten eläisimme paratiisissa ikuista elämää. Ihmispari ajettiin sieltä ulos, kun eivät totelleet Jumalaa. Ja niin lensi saatanakin ulos kuin leppäkeihäs ja on sen takia meitä täällä kirotulla maaplaneetalla aina kiusaamassa ja korvaan kuiskimassa kaiken maailman valheita. Totuuskin tuli kyllä tietoon; Ruumis kuolee kyllä jossain vaiheessa, mutta sielu on ikuinen, ei kuole koskaan. Adam ja Eeva eivät kuolleet heti, elivät vielä noin 900 vuotta.
Eräänä päivänä tämä kateellinen sarvipää meni Jumalan luo. Jumala kysyi: ”Mitä sinä täällä ja mistä sinä tulet?” Saatana vastasi: ”Kunhan tässä kiertelen ja kaartelen pitkin ja poikin.” Jumala huomasi tietenkin tuon kateellisen virnistyksen ja muuten niin punamustista väreistään huolimatta todella myrkynvihreän naaman. ”Olet varmaan tavannut palvelijani Jobin, tuon nuhteettoman jumalaapelkäävän miehen, jollaista ei toista maan päältä löydy.” Saatana vastasi: ”Kai nyt olen, kun olet hänet ja hänen perheensä erityiseen suojeluun ottanut ja siunannut kaikki hänen tekemisensä ja hänen karjansa on levinnyt kohta joka maankolkkaan. Mutta otappa siunaava kätesi hänen päältään pois, niin huomaat kun alkaa mennä huonosti, että hän kiroaa Sinut!” Jumalaa varmasti otti aivoon, kun tämä hippiäinen tulee uhoamaan ja panettelemaan tänne hänen uskollisesta palvelijastaan. Mutta Jumala tunsi Jobin ja halusi näyttää tämän ylimaallisen uskollisuuden tälle piruparalle. ”No, hyvä on. Saat tehdä hänelle mitä haluat, mutta häneen itseensä et saa koskea.”
Ei mennyt kauan, kun eräänä päivänä palvelusväen työmiehet olivat peltohommissa lähi laitumilla ja arabit hyökkäsivät koko porukan kimppuun ja tappoivat heidät ja varastivat kaikki härät ja aasintammat. Yksi työmies pääsi karkuun ja toi nämä ikävät uutiset Jobille. Ei mennyt montaa minuuttia kun tuli toinen työmies työmaaltaan ja kertoi että hirmunen ukkoskuuro salamoineen oli iskenyt kedolle lampaisiin ja vuohiin ja kaikki paloivat poroksi. Kaikki työläisetkin kuolivat, vain tämä mies selvisi kertomaan asiasta. Vielä siinä voivotellessa tuli vielä yksi Jobin työmiehistä sanomaan: ”Irakilaiset hyökkäsivät kimppuumme ja surmasivat kaikki työläiset ja veivät kaikki kamelit mennessään. Vain minä pääsin pakoon.” Hyvä että sai tämän sanottua, kun oveen jyskytettiin ja sieltä tuli yksi Jobin työmiehistä aivan shokissa kertomaan: ”Sinun poikasi ja tyttäresi olivat yhdessä syömässä vanhimman poikasi luona, kun autiomaasta päin tuli aivan mieletön pyörremyrsky joka nosti sen talon ilmaan ja rysäytti sen maahan lastesi ollessa sisällä ja se meni niin läjään, että kaikki talossa olleista kuolivat. Ei ollut mitään tehtävissä, minä näin tämän kauempaa ja selvisin.”
Silloin Jobilla pimeni ja hän raivostui niin että hän repi vaatteensa riekaleiksi ja ajeli päänsä kaljuksi ja lysähti maahan ja sanoi: ”Alastomana tänne tulin, alastomana lähden. Herra antoi, Herra otti, mutta silti ylistetty ja kiitetty olkoon Herran nimi!” Kaiken tämän tilanteen keskellä Job ei Jumalaa syyttänyt, eikä Häntä vastaan kapinoinut. Oli erikoinen mies, tämä Job. Mitä meistä kukin olisi tehnyt ja ajatellut? Varmasti olisimme ensimmäisenä syyttäneet Jumalaa. Olen monta kertaa kuullut ihmisten tuomitsevan Hänet, jos jotain kamalaa on tapahtunut. Miksi Jumala tekee näin ja miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan? Miksi ja miksi? Se on Jumalan vika! Unohdetaan se toinen puoli, että Jumala on ajettu yhteiskunnasta pois jo ajat sitten. Ei ole enää kouluissa, ei kouluopetuksissa, ei aamunavauksissa. Suvivirren sanatkin pitäisi muuttaa jne. Jos Jumala työnnetään pois kaikesta, kuinka Hän olisi paikalla ja voisi meitä hädän hetkellä auttaa? Nuorempi polvi ei edes tiedä, kuka Jumala on!
Pirulle tämä näyttö ei kelvannut, vaan eräänä päivänä se meni taas Herran luo. ”Mistä sinä taas tulet?” Herra kysyi. Sarvipää siihen: ”Olen kuljeksinut pitkin poikin siellä ja täällä ja lennellyt sinne sun tänne.” Herra katsoi pirua ja sanoi: ”Olet varmaan huomannut palvelijani Jobin, jonkalaista ei toista maan päältä löydy. Siinä on nuhteeton ja Jumalaa kunnioittava viaton mies, vaikka olet kiusannut häntä karmeilla onnettomuuksillasi.” Saatana vastasi Herralle: ”No kai nyt tuollasen kestää, kun on pelastanut oman nahkansa. Mutta otappa siunaava kätesi hänen päältään, että onnettomuudet koskevat häntä itseään, lihaansa ja luitansa. Saat nähdä, että hän kiroaa Sinut.” Jumala suostui tähän yhdellä ehdolla: ”Okei, mutta hänen henkeä et saa häneltä viedä.”
Niin sitten saatana meni ja runnoi Jobia oikein kunnolla, päästä varpaisiin. Hirvittävät märkivät, haisevat ja kirvelevät valtavat paiseet nousivat joka puolelle kehoa ja riepoivat Jobia. Hän kävi istumaan tunkiolle ja raapi itseään kutittavien paiseitten vuoksi. Hänen vaimonsa tuli ja sanoi: ”Vieläkö sinä kunnioitat Jumalaa, kiroa Hänet ja kuole pois!” Job vastasi: ”Älä nyt hulluja puhu, eukko. Jos otamme Häneltä hyvät asiat, tottakai otamme huonotkin.” Job ei sanallakaan kapinoinut Jumalaa vastaan. Oli siinä ihme mies, kertakaikkiaan. Vaimokin oli häneen jo kyllästynyt, kun oli niin hurskas, niin hurskas että ja yllytti miestänsä hylkäämään Luojansa, joka tuollaista aiheutti hänen miehelleen.
Ystävät kuulivat tapahtuneesta ja lähtivät Jobin luokse. He eivät aluksi edes tunnistaneet häntä, niin kurjassa kunnossa ja tuskissaan naama vääränä mies oli. Viikon he olivat Jobin vieressä ja kukaan ei puhunut mitään, koska he olivat niin järkyttyneitä. Viimein Job avasi suunsa ja sanoi: ”Minä kiroan syntymäni! Kadotkoon jäljettömiin ja haihtukoon pimeään se päivä. Älköön Jumala taivaassa muistako sitä päivää kun synnyin.” Job piti pitkän puheen tuskissaan ja ystävät kuuntelivat, kunnes itsekin osallistuivat vuorollaan keskusteluun. Tai loppujen lopuksihan se meni väittelyksi. Kaverit olivat sitä mieltä, että tämä kaikki oli Jobin omaa syytä. Ei tällaista tapahdu syyttömälle miehelle vaan hän on syyllinen ja paha mies pohjimmiltaan ja hän saa ansionsa mukaan. Koettelemuksilla on aina syynsä. Job on heitellyt kiviä ja nyt hän kerää niitä. Nyt ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa synnit ja pyytää Jumalalta armoa. Kuuntele nyt näiden ”ystävien” neuvoa ja ota opiksi, senkin renttu!
Job oli järkyttynyt, missä ovat hänen oikeat ystävät jotka tukisivat häntä hädän hetkellä? Hän on syytön, mutta syytetään kuin olisi pahempikin rikollinen. Job on ahdistunut ja katkera, hän haluaa huutaa tuskansa julki: ”Mieluummin tahdon kuolla, nääntyä hengiltä, kuin kärsiä tätä tuskaa!” Ystävät siinä ympärillä vielä pilkkasivat Jobia ja etsivät syytä moiseen: ”Ehkä poikasi tekivät syntiä Jumalaa vastaan ja sen takia kuolivat. Sinulla on sama kohtalo, jos et rukoile armoa, senkin jumalaton ketku!” Job vastasi siihen: ”Syytön olen! Mutta yhtälailla Hän tekee sinusta lopun, olitpa syytön tai syyllinen. Olen väsynyt, siksi valitan. Sinä Herra, olet minut luonut, oletko nyt muuttanut mielesi ja haluat tuhota minut? Sinä annoit minulle elämän, olit uskollinen ja nyt, jos olen syyllistynyt pahaan, voi minua! Miksi minun piti syntyä?” Ystävät jatkoivat pilkkaamista: ”Milloin tyhjäpää-Job viisastuu?” Job vastaa kyllästyneenä: ”No, oli äänessä nyt sitten viisaat miehet. Kun te kuolette, kuolee viisaus maasta! Pelkkiä puoskareita olette kaikki tyynni! Minä olen viaton ja nuhteeton ja silti naurun ja pilkan aihe. Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua ja selvittää asiat Hänen kanssaan, enkä teidän, parhaatkin lohduttajat… tehän lisäätte vain tuskaa.” Ystävät tivasivat vielä vastaan: ”Kuinka puristamme hänestä totuuden esiin? Syyllinen hän joka tapauksessa on. Tämä on kohtalo, jonka Jumala antaa pahalle.”
Voi Job parka. Hän oli aivan lopussa näiden koettelemuksien ja ihmisten syyttelyjen vuoksi. Miksi näin on käynyt, mitä pahaa Job on tehnyt, että näin on päässyt käymään. Kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat pyörittivät päätään, naureskelivat ja pilkkasivat häntä. Ei löytynyt yhtään aitoa oikeaa ystävää, joka olisi tukenut häntä. Vaimokin nalkutti. No, mehän tiedämme mistä nämä kaikki onnettomuudet johtuivat, mutta kukaan muista ihmisistä ei tiennyt. Ei tiennyt Jobikaan. Silti Job puolusti syyttömyyttään, antoi kunnian Jumalalle: ”Niin kauan kun henkeni minussa on tallella, niin kauan kun sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys, minä en todellakaan puhu vääryyttä, en kuiskaile petollisia sanoja. Ei, en ikinä myönnä että olisin mihinkään syyllinen. Puolustan syyttömyyttäni hautaan asti. Omatuntoni ei minua syytä mistään, mitä elämäni aikana olen tehnyt! Minä kerron teille, kuinka mahtava on Jumalan voima, miten Kaikkivaltias toimii!”
Ja niin Job kertoi siinä ympärillä oleville ihmisille, miten Jumalalla, kaiken Luojalla on oikeus tehdä mitä Hän haluaa, sallia mitä Hän haluaa sallivan. Miten rikas mies menee nukkumaan ja herätessään hänellä ei enää mitään ole, kaikki on mennyttä. Viisaus ei ole ostettavissa, ei kullalla, ei hopealla. Jumala yksin tietää tien viisauden luo. Hän yksin tietää, missä se asuu. Hän näkee kaiken, mikä taivaan alla on. Viisautta on Herran pelko, ymmärrystä se, että karttaa pahaa. Job lopetti puhumisen ja katsoi itseään ja alkoi valittamaan: ”Kunpa kaikki olisi taas niinkuin ennen, kun Jumala piti minusta huolen! Kunpa kaikki palaisi ennalleen, jolloin Jumala viipyi luonani. Voisin taas auttaa köyhiä, jotka pyysivät apua, pelastaa orvon, jota kukaan ei auttanut. Olin sokealle silmä ja rammalle sauva. Luulin onneni kestävän. Minua kuunneltiin ja kun puhuin, muut olivat hiljaa. Kun olin puhunut, kukaan ei enää sanonut mitään. Minun valoisat kasvoni rohkaisivat heitä. Minä valitsin heille tien, olin heidän johtajansa, kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä. Minä lohdutin heitä…ja nyt he nauravat minulle.”
Jobin äänessä oli uupumus, väsymys tähän kaikkeen ja hänen sydämensä jyskytti, kuin mäkistä maastoa laukkaava villihevonen, joka juoksi kuin kuolemaa pakoon juokseva eläin, viimeisillä voimilla. Job huusi: ”Elämä valuu minusta pois! Yön tullessa tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa, se ei nuku! Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kuristaa minut, Jumala on heittänyt minut maahan ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa!” Job itki ja jatkoi huutamistaan: ”Minä huudan sinua, Jumala…mutta sinä et vastaa! Minä seison edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua! Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, sillä rajusti sinun kätesi minua ravistelee! Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstaleiksi! Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa! Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte. Murhetta soittaa minun harppuni, huiluni soittaa itkun ääniä.”
Job oli musertunut, loppuun palanut mies. Minkä osan on Jumala taivaassaan hänelle määrännyt, mitä on Kaikkivaltias korkeuksissaan häntä varten säätänyt? Job miettii, että eikö onnettomuus ole sen osa, joka tekee väärin? Eikö tuho kohtaa sitä, joka tekee pahaa? Näkeehän Jumala Jobin tiet, niinkuin meidän kaikkien ihmisten tekemiset ja jokaiset askeleet. ”Olenko kulkenut vääryyden teitä, ovatko jalkani kulkeneet vilpin poluille? Punnitkoot Jumala minut lahjomattomalla vaa´alla, niin Hän näkee, että olen viaton!” Jobin pää painuu alas ja on vain hetken hiljaa ja jatkaa: ”Jos minun jalkani on poikennut tieltä, jos minun sydämeni on taipunut silmieni viettelyyn, jos käteni ovat vääryyden tahraamat… syököön vieras sen, minkä minä olen kylvänyt ja revittäköön maasta minun peltoni oras! Jos sydämeni on syttynyt toisen miehen vaimoon, jos olen vaaniskellut hänen ovellaan, jauhakoon oma vaimoni vieraan miehen jyviä ja käyköön kuka tahansa hänen vuoteeseensa!” Jobin ääni ei ollut enää hiljainen, vaan tuntui siltä, että hän huusi kuin viimeisillä voimilla: ”Se tekoni vaatisi rangaistusta, se olisi loukkaus lakia ja kunniaa vastaan. Se olisi tuli, joka syö ja tuhoaa ja repisi juurineen maasta koko satoni! Jos olen loukannut palvelijani oikeuksia, miten voisin puolustautua, kun Jumala nousee tuomitsemaan, mitä vastaisin, kun Hän panee minut tilille?”
Job tärisi kuumeessaan ja hänellä oli kylmä sekä kämmenet nyrkkiin pusertuneina hiestä märät ja hän jatkoi hiljaa: ”Olenko kieltänyt avuttomalta avun, sammuttanut lesken silmistä toivon? Olenko syönyt leipäni yksin ja jättänyt orvon vaille osaansa? Ei, nuoresta pitäen olen ruokkinut orpoja kuin isä, koko elinaikani olen pitänyt leskistä huolta. Olenko piittaamatta katsellut köyhää, jolla ei ole ollut vaatetta tai kurjaa, jolla ei ole ollut mitään, millä itsensä peittää? Olenko uhkaillut orpoa tietäen, että tuomioistuin on minun puolellani? Jos niin olen tehnyt, vääntykööt olkapääni hartioista irti ja katketkoon käsivarteni! Minä pelkään Jumalan rangaistusta. Kuinka voisin kestää, kun Hän nousee tuomitsemaan?”
Job valitti vielä kohtaloaan pari tuntia ja nuo ”ystävät” eivät nyt enää puhuneet hänelle mitään, koska Job piti itseään syyttömänä. Tästä raivostui sitten porukan nuorin Eli´hu, Buuzilainen Barachelin poika, joka oli Aabrahamin sukulainen. Hän suuttui Jobille, koska tämä oli mielestään oikeassa ja Jumala väärässä. Hän suuttui Jobin ystäville, koska nämä eivät pystyneet kumoamaan Jobin puolusteluja, vaikka olivat varmoja, että Job on väärässä. Elihu oli sitkeästi malttamattomana kuunnellut vanhempien miesten puheita, eikä ollut keskeyttänyt heitä, vaan odotti omaa vuoroaan: ”Vaikka olen porukan nuorin, kun vertaan teihin vanhuksiin ja arastelen ja pelkään lähteä kertomaan omaa mielipidettäni, ajattelin; puhukoot nuo vanhat joilla on takanaan paljon vuosia, mutta Henki ihmisen tekee viisaaksi. Kaikkivaltiaan henkäys. Ei ikä yksin tuo viisautta, eivät vanhat aina tiedä, mikä on oikein. Joten, kuulkaapa nyt sitten, mitä mieltä minä olen ja mitä minä tiedän. Kuuntelin teitä tarkkaan, eikä kukaan osannut ojentaa Jobia. Minä olen täynnä sanoja, henkeni kuohuu, olen pakahtua…olen kuin ruukku, joka on täynnä nuorta viiniä, sisukseni ovat repeämäisillään kuin täpötäysi leili. Minun on nyt pakko puhua, että oloni kevenisi enkä puhu kenenkään mieliksi. En ketään liehakoi. Puhun suuni puhtaaksi!”
Ja niin Elihu alkoi paasaamaan Jobille, vaatimaan tältä todisteita. Hän huusi, että sinä Job olet väärässä, koska onhan Jumala suurempi kuin ihminen. ”Miksi käräjöit Hänen kanssaan, miksi väität, että Hän ei muka vastaa ihmisen sanoihin?” Elihu puhui kuin Ruuneberi, sanoja valui vuolaasti hänen suustaan. Hän kertoi kuinka Jumala puhuu, puhuu useammankin kerran, mutta ihmiset eivät sitä huomaa. Hän puhuu unissa ja öisissä näyissä, kun ihmiset vaipuvat uneen. Silloin Jumala avaa korvat ja varoittaa ja uhkaa, saadakseen ihmisen luopumaan pahoista teoista karsiakseen ylpeyden, sillä Jumala tahtoo pelastaa hänet. Tautivuoteen tuskat puhuttelevat nekin ihmistä. Ehkä silloin tulee enkeli hänen vierelleen ja kertoo, mikä on oikein. Ehkä Jumala armahtaa ja sanoo enkelille: ”Vapauta hänet vaipumasta hautaan, olen saanut hänestä lunnaat!”
Elihu jatkoi saarnaamistaan ja väitti, että Jumala ei tekisi väärin jos rankaisee ihmistä hänen tekojensa mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan. ”Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä. Kuka on antanut maan Hänen hallintaansa? Kuka on uskonut Hänen hoitoonsa maanpiirin? Jos Hän ajattelisi vain itseään ja vetäisi henkensä, elämän henkäyksen pois, koko luomakunta menehtyisi hetkessä ja ihminen palaisi takaisin maan tomuun.” Elihu puhui tunnin verran siitä, kuinka Jumala oli ihmeellinen, kertoi Hänen ihmeellisistä teoistaan ja ei siinä mitään, mahdottoman hyvä puhuja Elihu oli, saarnaaja-ainesta ihan selvästi. Häntä olisi kuunnellut enemmänkin, mutta se että hän pieksi välillä Jobia ja antoi kyllä kyytiä sanoillaan, kävi kyllä hermoon enkä minä ainakaan jaksanut kuunnella sitä enempää. Mutta ei vissiin Jumalakaan, koska Hän puhalsi pelin poikki: ”Vastaan Job nyt sinulle ja sinun valituksiisi ja kysyn mikä olet, että minun ajatuksiani aliarvioit? Missä olit silloin, kun minä maan perustin? Vastaa siihen, jos pystyt.” Jumala kertoi hiukan tosiasioita ja Hänen suuruutensa ja voimansa ja pyhyytensä on jotain niin käsittämätöntä, että ihminen nykyisin ei ymmärrä eikä yleensäkään siitä välitä eikä ajattele liioin, vaan päinvastoin, pilkkaa pilkkaamistaan. Luomakunta vapisee ja on nöyrä Hänen edessään, mutta mikä on ihminen, mitä hän tekee; pilkkaa ja on itseriittoinen kusipää, jos ihan suoraan sanotaan, eikä välitä taivasasioista minkään vertaa. Olen monesti ajatellut, jos ihminen olisi tai pääsisi Jumalaksi Jumalan paikalle, kuinka kauan hän katselisi tätä maailman touhua? Kuinka kauan hän kestäisi katsella, kun ihmiset himoissaan vaan kulkevat ja Luojaansa pilkkaavat jatkuvasti sanoillaan ja teoillaan? Veikkaan, että ei olisi Nooa ehtinyt ensimmäisiä puuparrujaan laivaansa veistämään, kun vesi olisi tullut ennen aikojaan ja hukuttanut kaikki ihmiset… ihan kaikki. Mitä noita säästelemään! Tai oikeastaan jo aiemmin, kun Eeva ja Aatami hedelmänsä söivät, niin eiköhän tämä ollut tässä. Samaan puuhun hirttäjäiset, jonka runkoon nojasivat kun herkkuansa söivät ja samalle puun oksalle, missä käärme heitä houkutteli. Käärmeestä olisi tullut hyvä hirttoköysi.
Ihmettelen Jumalan suurta pitkäjännitteisyyttä ja käsittämätöntä armoa ihmiskuntaa kohtaan. Vaikka, kyllä se pinna Hänelläkin on ja lopulta tulee määrämittaansa ja alkaa tuomiot. Sellaiset tuomiot, joita ei ihmiskunta ole ikinä kokenut, eikä tule myöhemminkään ikinä kokemaan. Synnin mitta täyttyy. Näin ainakin Raamattu ennustaa. Ja miksi emme uskoisi sitä, onhan se kirja koko maailman perustus ollut. Joka vuosi ja vuosikymmenet sitä on kyllä yritetty murentaa ja sen arvovaltaa viedä ja vähentää, mutta se on Jumalan sanaa ja Hänen ilmoittamia lupauksia täynnä, jotka monet ovat toteutuneet ja ovat par’aikaa toteutumassa. Esim tämä israelilaisten paluumuutto omaan maahansa; Mooses johdatti heidät sinne Egyptin orjuudesta ja toisen maailmansodan jälkeenkin he alkoivat palaamaan omaan maahansa ympäri maailman. 5. Mooseksen kirja 30:3 …niin Herra, sinun Jumalasi, kääntää sinun kohtalosi ja armahtaa sinua; Herra, sinun Jumalasi, kokoaa sinut jälleen kaikista kansoista, joiden sekaan Hän on sinut hajottanut. 30:4 Vaikka sinun karkoitettusi olisivat taivaan äärissä, niin Herra, sinun Jumalasi, kokoaa ja noutaa sinut sieltäkin. 30:5 Ja Herra, sinun Jumalasi, tuo sinut siihen maahan, jonka sinun isäsi ovat omistaneet ja niin sinä otat sen omaksesi. Ja Hän tekee sinulle hyvää ja antaa sinun lisääntyä enemmän kuin isiesi. Paluumuutto on jatkunut tähän päivään asti ja jatkuu edelleen. Jumala palauttaa heidät takaisin omaan maahansa, niinkuin mm. Jeremian ja Hesekielin kirjassakin kerrotaan.
Mutta Jumala jatkoi tosiasioitten kertomista Jobille, ihmiselle joka loppujen lopuksi oli vain maan matonen, mutta kuitenkin Luojan luoma, niinkuin kaikki se, mitä ympärillä näemme. ”Mikä olet minun tuomioitani arvostelemaan, Job? Teetkö tuomioni tyhjäksi, jotta itse olisit oikeassa? Missä olit silloin, kun minä maan perustin? Kuka määräsi maan mitat? Oletko tutkinut maan koko laajuudessaan? Oletko käynyt meren lähteillä asti ja tutkinut meren syvyydet? Mikä on tie sinne, missä valo asuu ja missä on pimeyden asuinsija?” Jumalan puhe oli kuin vesiputousten jylinä, jossa oli sitä jotakin niin arvokasta arvokkuutta, jota vain suuri maan ja taivaitten ja koko universumin luoja voi sanoa, jossa kaikkien luotujen on oltava hiljaa ja ymmärrettävä oma asemansa. Herra puhui vielä tovin ja Jobin silmät kostuivat kyynelistä, kun hän avasi suunsa ja sanoi: ”Minä olen vähäinen, mitä voisin sinulle vastata? Panen käteni suuni eteen. Kerran olen puhunut, enää en sano mitään. Kahdestikin puhuin, enää en sitä tee.” Herra kertoi vielä, kuinka hän loi ensimmäisen eläimen maalle. Se oli, voisiko sanoa, yksi luomistyön mahtavista näytteistä ja toinen ällistyttävä luomistyö mereen, jota vastaavaa ei maan päältä löydy, eläimistä hurjimman, jonka nähdessään ihminen vapisee kuin haavan lehti. Kun eläin aivastaa, sen suusta lähtee tuliliekki. Sen sieraimista suitsuaa savu kuin hornan kattilasta. Siihen ei tehoa keihäät ei nuoli, sen iho on panssariakin kovempi. Sille rauta on kuin olkea, vaski kuin lahonnut puu. Se on luotu pelottomaksi. Se katselee halveksien kaikkea korkeaa, se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas.
Silloin Job vastasi Herralle: ”Minä tiedän, että sinä voit kaiken, eikä mikään päätöksesi ole sinulle mahdoton toteuttaa. Minä puhuin ymmärtämättömästi asioista, jotka ovat vaikeita minun käsittää. Vain korvakuulolta olin sinusta kuullut, mutta nyt ovat silmäni sinut nähnyt. Sen tähden peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhkassa.”
Ja niin Herra käänsi Jobin kohtalon. Hän antoi Jobille kaksinkertaisesti kaikkea, mitä hänellä oli ollut. Kaikki hänen veljensä, sisarensa ja entiset tuttavansa tulivat hänen luokseen juhlimaan. He osoittivat hänelle myötätuntoa ja lohduttivat häntä. He toivat Jobille kultaa ja hopeaa. Herra siunasi Jobia enemmän kuin ennen, niin että hän sai 14 000 lammasta, 6 000 kamelia, 2 000 härkää ja 1 000 aasintammaa. Hän sai vielä 7 poikaa ja 3 tytärtä. Tämän jälkeen Job eli vielä 140 vuotta ja sai nähdä lapsensa ja lastensa lapset aina neljänteen polveen asti.
Mitä tästä opimme? Jos on elämässä vaikka kuinka vaikeeta ja tuntuu että jatkuvasti tulee vastoinkäymisiä, niin älä koskaan hylkää Jumalaa. Älä milloinkaan. Elämäsi kääntyy paremmaksi loppujen lopuksi. Lopussa kiitos soikoon. Tai tähän lopuksi Asko Kariluodon piirongin laatikosta löydetyllä tekstillä höystetty biisi, joka nimeltään asettuu tälle palstalle hyvin, mutta sisältö on vähän erilainen. Veikkaan, että kertosäekin vihjaa niistä surullisen kuuluisista Lahden MM-hiihdoista, onhan se kirjoitettu kuitenkin kohta tapauksen jälkeen, jossa suomalaiset hiihtäjät kärysivät Hemohesin käytöstä ja kansa sai Jobin postia oikein kunnolla. Viikatekin teki tehtävänsä. Helsingistä Arkadianmäeltä Jobin postia nyt tulee alvariinsa…
Elintason mahti, tiiviimpi tahti
työssä nyt olla pitää.
Markkinavoimien mainosten renki
menköönpä terveys, menköönpä henki
siitä se rikkaus itää.
Elintason mahti, viinaa ja sahti
lääkettä kansan suuhun.
Pankkien, pörssien mainonta kuuma
voi mikä autuus, oi mikä huuma.
Onks sinusta ees muuhun?
/: Elintason mahti Helsinki, Lahti
Jobilta postia riittää.
Pelurit pajatson tyhjäksi lypsi,
jäljellä pian vain toimitus yksi;
viikate satoa niittää.:/
Elintason mahti, hiljeni tahti
Iski taas vauhdilla lama.
Kuinkahan käynee nyt heikon ja sairaan
moniko sortuu jo iäksi kairaan?
Askelten kaiku on sama.
Onko sinulle joskus tullut Jobin postia? Tai tuntunut siltä, kuin olisit Job?