Ihminen on sellainen minä minä… minä tätä ja minä tuota. Sellainen omahyväinen pask… öö, passiivinen ja omaan napaan tuijottava olio. Niin, aika eläimellinenkin joskus. Jotkut jopa kuvittelevat polveutuvansa vaikka mistä eläimestä. Kuulemma jopa kalastakin. Siinä sitä on mielikuvitusta. Monet toivovat olevansakin joku muu olento. Ainakin parempi ihminen. Joku voi toivoa olevansa vaikka kissa… olisi ainakin lokoisat oltavat, varmaan. Voisi viettää niitä kuuluisia kissanpäiviä. No, sellainen on kuulemma kansainvälisestikin aina 8. elokuuta. Mutta monet ovat tyytymättömiä siihen, mitä ovat. Aina on parantamisen varaa, tottakai, mutta pitäisi hyväksyä puutteet tai taidottomuus, jos niihin ei voi kertakaikkiaan itse vaikuttaa mitenkään. Olla tyytyväinen ja mennä niillä eväillä, mitä on saanut ja kiittää Jumalaa ainutkertaisesta elämästä.
Mutta on olemassa sellaisia ”minä-ihmisiä”. Sellaisia, jotka ovat aina oikomassa asioita tai muuten vain parantelemassa niitä. ”Ei tuosta tule mitään, annas kun minä näytän…” tai ”Ei se noin ollut, annas kun minä kerron…”. No joo, kyllä kai sellaisiakin tarvitaan, jotka tietävät ja osaavat mukamas paremmin. Jokainen meistä voi joskus egoaan pullistella, ei siinä mitään. Jotenkin tuntuu tutulta… jos katson peiliin 😮
Tykkään noista eläinaiheisista teemoista ja niinpä sitten seuraavassa kappaleessa on sitä hiukan. Se ei ole jälleensyntymisoppia sivuavaa, vaikka äkkiä voisi niin luulla. Se kertoo, kun ihminen ei ole koskaan tyytyväinen ja nämä eläimet kuvastavat erilaisia ihmistyyppejä joita haluaisi mahdollisesti olevan. Parasta kuitenkin on se, ettei vähättele itseään. Anotaan anteeksiantoa Jumalalta, koska kaikki on armoa.